Matkapalaute Etelä-Afrikan safarilta
Safari, lapsuuden haave. Ei isompia odotuksia, paitsi tietenkin Afrikan villiä luontoa, sitä nähtiin ja koettiinkin sitten enemmän kuin sanat ja/tai kuvat ikinä riittävät kertomaan. Saavuttiin Pumba Bush Lodgeen tiistaina lounasaikaan, hyvän ruuan lisäksi nautittiin kirahvien, seeprojen, impaloiden, kudujen ja pahkasikojen hurmaavasta seurasta, sama näky seurasi meitä myös ”Matalan majamme” terassille, voi sitä ihanuutta ja ihmisen pienuutta. Samana iltana lähdettiin ensimmäiselle safarille oppaamme Deanin (fiksu ja filmaattinen biologi, erikoistunut lintu- ja kasvikuntaan) johdolla, Defenderin kyytiin kapusi lisäksemme kaksi (aika hauskaa, mutta vanhaa, anteeksi taas) brittipariskuntaa. Jonkin aikaa ajeltuamme näimme yhden ”viidestä suuresta”, Afrikan norsun. Kyseinen kaveri pieraisi muina miehinä automme vieressä ja tuulikin sattui käymään ”oikeasta suunnasta”, voi luoja. Artun mielestä muuten norsuille pitäisi viedä Pumbassakin päivittäin banaaneja (kuten vanhainkodissa Sri Lankassa), jotta olisivat sitten paremmalla mielellä pusikossa.
Keskiviikkoaamuna tervehdittiin sarvikuonoja, allekirjoittaneen suosikkeja, sata ja yksi pistettä Pumballe niiden(kin) eteen tehdystä suojelutyöstä. Myöhemmin samalla safarilla yllätettiin kolme gepardiurosta nokosilta, Dean kehotti meitä hyppäämään autosta ja lähestymään jalan kavereita. Luulimme aluksi vitsiksi, mutta lopulta sitä sitten mentiin pienessä sievässä jonossa poikia kuvaamaan, eivät (onneksi) välittäneet meistä rahtuakaan. Kysyin samassa hötäkässä arvista Deanin jaloissa, oli saanut neljä vuotta sitten kuvausmatkalla leopardin kimppuunsa. Se oli puolustanut reviiriään ja päättänyt antaa kaverille opetuksen (jatkoaikaa ilman tappoaikeita). Samana iltana päästiin seuraamaan harvinaisten valkoisten leijonien (vain 500 maailmassa, aika surullista) ruuan sulattelua, itsehän söin (en enää niin ruokarajoitteisena) samalla reissulla termiitin suoraan keosta, maistui vähän mintulta. Ja koska en pelkää mitään (paitsi hammaslääkäriä ja kovakuoriaisia), sain pidellä kädessäni ehkä maailman suurinta (oma arvio) sellaista, kovin oli rauhallinen ja komea yksilö (ja nyt en puhu yhdestäkään hammaslääkäristä).
Torstaina saatiin seurata kahden virtahevon melskaamista lammella, ihanat hipothan muuten tappavat enemmän ihmisiä kuin leijonat, hyeenat ja krokotiilit yhteensä. Matkaa jatkettiin, kunnes se katkesi ”tiesulkuun”: kaksi nuorta ja nättiä naarasleijonaa makoili keskellä tietä pitkin pituuttaan. Hetken kuluttua muukin lauma tuli tekemään lähempää tuttavuutta ja Arttu yllytti allekirjoittanutta konttaamaan sekaan, koska sulautuisin kuulemma vaaleine ponchoineni hyvin porukkaan. Lodgelle palattuamme huomasimme, että vervetti (vihermarakatti) oli varastanut Redkenin shamppoon ulkosuihkusta, mahtaa olla tyypillä kadehdittavan kiiltävä karva jatkossa. Iltasafarilla kummasteltiin pieniä suuria asioita, mm. muurahaiskorennon lentoa, cocktailmuurahaisten asumuksia ja erilaisia punkkeja (Afrikassa vaatimattomat 90 lajia) ja haisteltiin heinänkorsista hyeenan anaalirauhasten eritteen tuoksua (aika kauhea). Hyeenoja eivät muuten mitkään aidat pidättele, tulevat ja menevät miten tahtovat, lähikaupungissa oli bongattu yksi vastikään ostoskeskuksesta. Naarashyeenahan on ihan päällikkö, painaa parikymmentä kiloa urosta enemmän ja voi myös ”muuttaa sukupuoltaan” uhattuna. Se valikoi myös tarkkaan partnerinsa, mitään lähialueen urosta ei todellakaan kelpuuteta, pitää välttää Sallan tautia.
Perjantaina startattiin tapamme mukaan klo 6.30 ja käytiin joella bongailemassa lintuja ja virtahepoja, krokotiileille itäinen osa on ihan liian viluista aluetta. Ajellessa nähtiin mm. sakaali, kaksi valkoista urosleijonaa (isä ja poika) ja vesiantilooppeja, jotka saavat olla hyvin rauhassa saalistajilta ”voimaisen” ihonsa takia (pilaa lihan maun). Mietin vaan, että miten leijona kertoo pennuilleen, että tuota porukkaa ei sitten kannata jahdata. Viimeinen iltasafari oli ihmeellinen. Dean näytti vuorella ollessamme Cape Parabuthus-skorpionin, jonka pistosta kuolla kupsahtaisimme ilman antiseerumia (jota ei tietenkään ollut kuin tietyissä sairaaloissa). Laskeutuessamme alaspäin taivas oli tulessa, kuulimme leijonien ärjyvän ja näimme sarvikuonojen ja seeprojen laiduntavan laaksossa kylki kyljessä. Urosleijona oli saalistamassa ja hiipi kohti seeproja. Ei kuitenkaan malttanut odottaa tarpeeksi kauaa (miehet…), vaan hyökkäsi ennen aikojaan, jolloin seeprat ehtivät liueta paikalta. Artun sanoin ”happy ending” (ja kyllä ne leijonatkin saavat saalista, kun kärsivällisemmät naaraat ovat asialla).
Viimeisellä aamusafarilla oltiin heti jännän äärellä, kun tiineenä oleva sarvikuono (niin ainakin rangerit arvioivat rouvan pulleuden ja lisääntyneen ärhäkkyyden takia) alkoi mittailemaan autoa. Kukaan ei päästänyt pihahdustakaan ja seurueemme miehet kertoivat jälkikäteen pelänneensä tosissaan myös omien sarviensa puolesta (villi veikkaus, että Artulla oli/on edelleen runsain). Jäljitimme myös leopardia ilman tuloksia (ainoa, joka puuttui ”viidestä suuresta”, puhvelinhan näimme jo Pumbaan matkatessamme auton ikkunasta). Puuttuva leopardi oli kuitenkin ”vieraillut” keskiviikkona Water Lodgessa (vaikka suoja-aidoissa on 9000 V:n jännite), henkilökunnalla oli ollut melkoinen työsarka saada se houkuteltua ulos verisellä paistilla. Meitäkään ei haluttaisi lähteä pois täältä, Arttu voisi alkaa (vanhaksi) rangeriksi ja meikänainen villieläinsuojelijaksi. Arttuhan muuten törmäsi käärmekammoisena tupakkapaikalla juuri ennen kotiinlähtöä Cape Boomslangiin (erittäin myrkyllinen, muttei aggressiivinen). Minä ja muutama muu näimme tilanteen ikkunan takaa, eli tällä kertaa Arttu ei puhunut sontaa (huom! tupakointikin tappaa). Ja Etelä-Afrikka on liian ihana maa, aamen.
/ M & A